Viime hetkellä
Oon aina ollu se, joka hoitaa asioita viime tipassa, viime hetkellä, viimeisellä minuutilla. Mä oon se hassunnäköinen tyyppi, joka juoksee takki auki liukkaalla kelillä Z-junaan viimeisillä minuuteilla, joka hoitaa pakolliset esseetehtävät juuri ennen deadlinea ja joka ei välillä vaan osaa yksinkertaisesti päättää yhtään mitään, ennen kuin on pakko. Huono yhdistelmä kyseisen piirteeni kanssa on se, että hyvin harvoin annan itselleni luvan alisuoriutua – en päästä itseäni helpolla, vaan haluan tehdä parhaani olosuhteista huolimatta.
Eilen ja tänään viimeksi tuskailin, kun en vain aluksi löytänyt ja lopuksi osannut päättää, minkä kappaleen haluisin laulaa kevään musafestareilla. Lähes aina ahdistaa silloin, kun aikaa ei ole jäljellä paljoa ja pitäis saada lyhyessä tovissa tehdyksi asioita. Ja usein myös kysyn itseltäni, että miksi oon taas tässä tilanteessa, viimeisenä iltana stressailemassa asioita?
Stressaaminen on ehdottomasti huonoin puoli viimetippaisuudessa. Mutta toisaalta, en voi sanoa että kyseisestä piirteestä pelkästään huonoa löytyy. Ajan rajallisuuden raameissa monesti lyhyessä ajassa saakin paljon aikaan. Joskus yllättää itsensäkin, miten tehokkaan ja aikaansaavan puolen taas itsestään löytää. Miten on mahdollista 15 minuutissa pakata viikonlopun kamat, etsiä huoneen kaikista kolkista kadonnut VR:n opiskelija-alennuslappunen ja juosta puoli kilometriä juna-asemalle niin, että saa vielä rauhassa istua kolme minuuttia oikean junan penkillä ennen lähtökuulutusta.
Kun mä mietin meidän kevään proggiksen harjoitusprosessia, niin meidän esitys ei olis valmistunu ilman viimetippaisuutta. 6 viikkoa harjotuskaudesta me etsittiin esityksen muotoa ja maailmaa, jahkailtiin lopulliseen esitykseen tulevien kohtausten välillä ja asiat ylipäätänsä valmistuivat pikkuhiljaa. Esityksen kokonaisuus oli vielä suuren kysymysmerkin alla, kun kaikkia kohtauksia ei oltu vielä harjoteltu ja harjotelluista kohtauksista ei ollut varmuutta, että mitkä on jäädäkseen ja mitkä ei tule koskaan näkemään suurempaa yleisöä. Ennen lomaa jännitti ja etukäteen stressaili, että miten ihmeessä me tullaan saamaan tämä kasaan?
Loman jälkeen, ennen enskaa viimeiset kaks viikkoa tehtiin tukka putkella aamusta yön pikkutunneille asti meidän proggista – kohtaustreenejä, lavasteiden ja valojen rakentamista ja niin edelleen. Kaksi viikkoa eli ja hengitti vain meidän esitystä, lyhyemmilläkin tauoilla oli vaikeaa olla miettimättä proggista tai että milloin sitä ehtisi pyykätä, käydä kaupassa tai vastata äidin kuulumistenkyselyviestiin. Mutta kuten Linnea viime postauksessa kirjoitti, niissä öissä ja pitkissä päivissä oli taikaa, ja me saatiin esitys kasaan ja ehdittiin tehdä kaksi läpäriä ennen enskaa. Aikaahan ei voi hallita, mutta sitä voi, miten aikansa käyttää. Ja me kyllä käytettiin kaks viikkoa todella tehokkaasti, ja oon edelleen tosi ylpeä siitä, miten me kaikki yhdessä tehtiin se. Miten aikaansaavia ja ahkeria me oltiin ihan jokainen, miten monia älyttömän hienoja juttuja me saatiin aikaan.
Nyt kun enskaviikon stresseistä on jo kaks viikkoa aikaa ja useamman läpimenon ansioista energiaa ei enää kulu yhtä vahvasti esimerkiksi enskaan verrattuna kohtausjärjestysten miettimiseen, on saanut keskittyä enemmän vain lavalla olemiseen ja siellä olostaan nauttimiseen. Kun muistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, voi elää paremmin läsnä jokaisessa käynnissä olevassa kohtauksessa.
Ja ihan yhtäkkiä, me ollaankin jo melkein puolivälissä esityskautta. Se tuntuu tosi hassulta, että miten seitsemän esitystä on noin vain lipunut sormien välistä. Mutta onneksi on vielä yhdeksän edessä! Tää on ainutlaatuinen esitys, joka on joka kerta uudenlainen kolmen tunnin olemisharjoitus, missä me kaikki eletään ja hengitetään yhdessä lavalla ja vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.
Vielä viimetippaisuudesta puheen ollen. Jos sulla on tendenssi tulla katsomaan esityksiä viime hetkellä, niin nyt mulla on sulle vinkki: meidän loppupään esityksistä moni on jo nyt loppuunvarattu, että nyt jos koskaan on aika istahtaa hetkeksi alas, katsoa meidän esityspäivät omaa kalenteria silmäillen ja tulla katsomaan meitä – ennen kuin on liian myöhäistä! (heh)
– Pinja