Tuota, tuotetaan, tuota tuota

Tekemisen meininki oli viime viikolla läsnä. Toistimme koreografisia ja musiikillisia elementtejä, joita esitykseen on tulossa. Päästiin jo osassa jopa hiomisen puolelle, mihin varmasti vaikuttaa kollektiivinen paine ja jännitys, kun ensi-ilta lähestyy koko ajan. Onhan tässä toki vielä aikaa, mutta tämän vuoden ensimmäinen kuukausi meni niin vauhdilla ettei ole varaa hidastella. Ja nyt vasta oikeasti kunnolla päästään tämän produktion makuun, kun musiikkeja on lyöty lukkoon, puvustuksellisia ja lavastuksellisia elementtejä ilmestyy vähitellen, kohtauksia laitetaan järjestykseen ja lopullinen esityksen kaari alkaa luonnistua!

Viikko koostui lähinnä yhteisistä aamun aloituksista, (esim. tanssi, akrobatia, lenkki, kuntopiiri) jonka jälkeen oli tietyillä porukoilla kohtausharjoituksia. Aikaisempien kohtausten sisältöjä hiottiin, tekstiä muutettiin, ja uuttakin materiaalia päästiin opettelemaan. Ruokailuissa ollaan onneksi yleensä kaikki kasassa, vaikka sekin rauhan hetki eskaloituu lähes aina proggisbiisien laulamiseen tai repliikkien opetteluun. Useimmiten myös jatketaan kokoustamista ruokailuissa, jolloin kuppikunnat pitäytyvät omissa pöydissään omissa rykelmissään. Tulee sitä välillä ajatelleeksi, ettei taiteilijoiden kanssa kyllä juuri mitään voi tehdä rauhassa ja hiljaisesti. Mutta päätyy kuitenkin aina siihen lopputulemaan, että parempi näin kuin toisinpäin. Hiljaisuus on piinaavaa, mikä tulee esiin meidän produktiossakin.

Vuoden alussa meidät jaettiin neljään eri tuotantoryhmään; lavastus, puvustus, tekniikka & tuotanto. Syksyn puolella jokainen viisikko treenasi oman tonttinsa perusasiat haltuun, ja nyt kevään pääproduktiossa pistetään kaikki peliin! Itse tuotantoryhmäläisenä viikko oli hektinen ja jännittävä. Hoidettiin kymmeniä virallisia puheluita kahdessa eri tilassa, jokainen omalla puhelimellaan. “Hei, tässä Elli Melasniemi Lahden kansanopiston teatterikoulutuksesta…”, “Moikka, täällä soittelee Justiina Saari Lahden…” & “Voin laittaa teille lisätietoa sähköpostilla?”. Etsittiin sponsoreita, valittiin produktion julistekuva, vastattiin sähköposteihin, luotiin uusia docs-tiedostoja sekä päivitettiin tulevien viikkojen to do -listoja. On tullut kyllä huomattua, että ns. “lahtikooma” (= hepuli/tunnepurkaukset/tyhjä katse/yltiöpäinen liikkuminen/täysi liikkumattomuus/aivottomuus/suuren väsymyksen ja stressin tuoma vastareaktio, yleensä nauru) tulee varsinkin tuotantotiimin kokouksissa esiin, kun pitäisi jaksaa muiden harjoitusten jälkeen istua tietokoneen ääressä, ideoida, muistaa ja päättää asioista. Mutta haluan vaan tässä vielä julkisesti todeta, kuinka huipputiimi meillä on tuotannossa, ja kuinka hauskaa se homma on oikeesti loppupeleissä. Ja kuinka jokaisessa tiimissä oppii niin paljon käytännön asioita, kun hoidetaan itse kaikki alusta loppuun!

Huonona puolena tässä koulutuksessa on kyllä se, ettei ehdi/tajua ottaa tarpeeksi valokuvia. Puhelimeen saati kameraan (jos joku sellaista kantaisi mukana…) ei ehdi päivän aikana tarttua, muuta kuin välttämättömyyksien edessä. Ja yleensä juuri niissä hetkissä, kun ei ole mitään järkevää valokuvattavaa. Nämäkin tässä blogipostauksessa esiintyvät kaksi valokuvaa, on ainoat kuvat, jotka olen viime viikolta napsinut. Hyvä kun ehtii viikon mittaan laittamaan vanhemmille/muille frendeille/kumppanille (jos sellainen on…) viestiä, että kaikki on ok – kiirettä pitää.

Kansanopiston huoneiden seinät on tunnetusti hyvin ohuet, joista kuuluu kaikki pienimmätkin äänet läpi. No, voisin jopa sanoa, että mulle ja mun seinänaapurille on muodostunut perinne. Joka päivä, ehkä useammankin kerran, kilpalauletaan eri kappaleita samaan aikaan. Yleensä tämä perinne alkaa niin, että toinen osapuoli laulaa ensin yksin jotain kappaletta pari kertaa. Tämän jälkeen toinen osapuoli liittyy mukaan laulaen astetta kovempaa täysin eri kappaletta. Mistä tässä siis kilpaillaan? No, itse asiassa, en minäkään tiedä. Tuskin mistään – ainakaan vielä…

… pinterestistä hakusanalla “Samuel Beckett” löytyy mielenkiintosia quoteja.

Sonja Arffman