Rytmihäiriöitä riskirajoilla
Tämä kirjoitus koostuu kolmesta erilaisen tunteen ohjaamasta osasta. Kiireen takia on ollut pakko kirjottaa pätkissä.
MAANANTAI KLO 9.30
Mitä enemmän treeniä, sitä parempi proggis?
Tätä kirjoittaessani istun Aapon ja Pyryn huoneen ikkunalaudalla, jotta rakas huonetoverini Wilma saa vihdoin nukkua. Heräsin aurinkoon klo 7 aamulla ja aloin aamutoimiin ryminällä ja kolinalla kuten valitettavan usein käy. Wilma mutisi sängystään, että aloitetaankin teknisellä läpärillä vasta klo 11.45 (eikä siivouksella 8.30 kuten kuvittelin), koska piuhat jotain jotenkin jotakin… Wilma teki eilen valoja kakkosten Olan ja opettajamme Timon kanssa myöhään yöhön. Kello oli ehkä yks tai kaks, kun Wilma pääs nukkumaan. Rakastan Wilmaa. No huh, mitäs ihmettä, nyt kihos kyyneleet silmiin. On tää ihme herkistelyä ja tunnemyllerrystä! Millon tää murrosikä tai nää lokakuussa alkaneet menkat loppuu!?
Onkohan se niin yksinkertaista, että mitä enemmän jotakin odottaa, sitä jännittävämpää ja palkitsevampaa se tapahtuessaan (siis onnistuessaan) on?
Tai että, mitä enemmän duunia, sitä varmemmin lopputulos ON hyvä ja onnistunut? Paitsi tietty jos yrittää haukata ihan liian ison palan kakkua, vähän niinku kuivttelis voivansa vetää kokonaisen marenki-marsipaanikakun kerralla. Tavoitteen/vision ja kykyjen/resurssien/
Mä oon koko tän treenikauden epäillyt Timon arviointikykyä. En oo halunnut epäillä, mutta jotenkin en oo osannut pitää kaikkia Timon visioita tai yhdistelmiä kovin realistisina. Enkä todellakaan oo kyennyt uskomaan omaan tekemiseeni. Oon ihmetellyt, miten Timo voi kuvitella, että näillä tiedoillä, taidoilla ja epävarmuuksilla jotenkin selviäisin mun roolista! Tai että me jollain munkilla (= helvetinmoisella työllä) ryhmänä onnistuttais tekemään 1800-luvun Venäjällä kirjoitettua farssia uskottavasti, kiinnostavasti ja toimivasti!? Puhumattakaan sellaisista kunnianhimoisista tavoitteista kuin lumoava ja vangitseva lavapreesenssi, loogisesti suunattu näyttelijäntyö, teatterin magia ja esitystä tukevat ja otollisiin mielentiloihin johdattelevat ääni- ja liikemaisemat…
MA-TI YÖ KLO 00.00
Tokan katsojallisen läpärin jälkeen hämmentää ja turhauttaa. Tuntuu, että on ihan herran hallussa milloin homma toimii ja milloin ei. Päivällä tai aamulla (vieläkin torstain ekaa yleisöllistä läpäriä fiilistellen) olisin jatkanut ylistäen Timon neroutta ja kertonut ihmeharppauksesta, jonka ”olemme ryhmänä ottaneet”. Siitä, että olemme luoneet rohkean ja hurjan näytelmän, joka toimii järkyttäen, liikuttaen ja parkkiintuneintakin katsojaa huvittaen.
Tänään ei ihan natsannut. Entä jos onkin niin, että mitä enemmän esityksen eteen raataa, sitä karvaammalta, lohduttomammalta ja turhauttavammalta se epäonnistuessaan tuntuu? Pelottavaa touhua. Siks varmaan erityisesti Wilmalla oli tän illan emä(löysä)munauksen jälkeen raskas olo; Wilma on raatanut ainakin kolme päivää ku hullu ja muutenkin opetellut yhtäkkiä mm. raksaamaan, käyttämään valopöytää ja liidaamaan musikaalikohtausta. Miten voi olla, että vaikka kuinka yrittää kaikkensa, niin homma ei vaan lähde lentoon? Vaikka kaikki tuntuvat yrittävän! Yliyrittämistä? Pusertamista ainakin. Keskitymme väärin asioihin…
Äh. Miten sama näytelmä voikin toisena päivänä temmata mukaansa täysin ja olla niin hersyvä että lavallakin saa pokkaansa pidellä, ja toisena olla maailman raskainta kannateltavaa ja kiusallista sekä esittää että katsoa? Helvetti että me liikutaan riskirajoilla.
Okei, nyt vaan pois itsestä. Kontakti, kuuntelu, kuuntelu. Iskuihin kii, rytmi. Mutta mistä tunnistaa oikeet iskut? Jos sitä ajattelee lavalla niin saattaa jo olla myöhässä! Luultavasti onkin. Mutta ai niin, tänään mun ongelma olikin hosuminen. Hitto. Miten löytää, sisäistää ja pitää yllä farssin tempo?
KESKIVIIKKO KLO 10.37
Tänään kenraali! Jännittää vietävästi. Kakkosten opettaja Misa oli eilen katsomassa. Uskalsin katsoa Misaa silmiin pari kertaa näytelmän aikana. Se on edistystä, koska eilisessä läpärissä en uskaltanut katsoa yleisössä istuneita kakkosia ollenkaan. Pelkäsin niiden mahdollisesti tylsistyneitä ilmeitä. Pelkäsin, että ne pudottais mut roolista tai sais mun ajatukset harhailemaan. Kuvitelkaa! Miten voikin ajatukset harhailla lavalla noin! Liidaa siinä sitten jotain kohtausta. Suuret pahoittelut koeyleisö, luokkatoverit ja Timo.
Eilinen veto oli onneks jo hitusen parempi. Tai siis valtavasti parempi, mutta oma fiilis vaan hiukan. Niin moni asia ei vieläkään toimi. Sellaset joihin vain minä voin vaikuttaa. Ärsyttää. Eilen illalla itketti ja nauratti. Pidättelin itkua kun en jaksanut taas vajota siihen synkkyyteen, josta oon jotenkin hiljalleen onnistunut repimään itseni uskomaan meihin. Eilen illalla palautteen aikana käänsin itkut nauruiks ja hepuloinkin sitten ärsyttävästi. Pahoittelen rakkaat sitäkin.
Mutta hei, on tässä jutussa valtavasti voimaa! Ja vielä on pari päivää enskaan! Täydellistä. On myös inspiroivaa ja palkitseva, että onnistuimme eilen epätarkasta sykkeestä huolimatta herättämään tunteita ja ajatuksia ainakin Misassa.
Jos kaipaa jo jotain konkreettisempaa, niin tuolta voi kurkkia esimakua: ess.fi
