Lopun ajat

Lopun ajat ovat koittaneet.

Yhdessä yössä omenapuut puhkesivat kukkaan.

Itkin. En surusta vaan liikutuksesta, kauneudesta, kaiken hauraudesta.

Tämä on ollut matka, jolle en enää tiennyt päätyväni, matka, jonka päättyminen saa minut haikeammaksi kuin mikään aiempi menetys.

Näinä yhdeksänä kuukautena olen iloinnut, epäillyt itseäni ja kaiken merkitystä, oppinut armollisuutta, epäillyt itseäni ja taitojani, voimaantunut, luottanut, uskaltanut olla minä, kasvanut, iloinnut.

Yhdeksän kuukautta olen saanut kulkea upeat olennot rinnallani. Heistä on tullut ystäviä, tärkeitä, rakkaita ihmisiä. Kulunutta vuotta muistellessa kiersimme salissa katsoen lapuille kirjoitettuja virstanpylväitä, ja toistemme nimiä. Itkin. En surusta vaan muistoista, rakkaudesta, hyväksynnästä.

Vielä hetken katson silmiin, aavistuksen liian pitkään ja intensiivisesti, vakuuttaakseni itseni siitä, että tämä ei ole loppu.

– Miia Junes

Rakas lukija. Tämä on luokkamme viimeinen blogipostaus. Kiitos sinulle, että olet ollut matkallamme mukana! Vuosi on ollut mullistava, kaunis, pakahduttava. Ensi syksynä aloittavat uudet teatteriopiskelijat taipaleensa, mutta nyt on aika nauttia kesästä, rakkaista ihmisistä ympärillä, omenapuiden varjosta. Upeaa kesää! Kiitos.