Jos elämä on sairaus, onko kuolema silloin parantuminen?
Otsikon lausahdusta mietimme perjantaina kun juteltiin ennen hiihtolomalle pääsyä. Mitä sitä nyt sitten sanoisi. Kahdeksan viikkoa prokkista väännetty. Kaksi viikkoa jäljellä. Olo on sekava ja vinksahtanut. Suoraan sanottuna viime viikon lopussa en enää tiennyt mikä mielentila oli kun ensin nauratti ja sitten itketti. Syytän tästä Lahden helvetillisen kylmää ilmaa ja harmaata taivasta.
Kaikenmoista on tullut tehtyä. Maanantaina oli viimeinen virallinen akrobatiatunti (tuhannet kiitokset Annille ihanasta opetuksesta!), musiikin tunnilla harjoiteltiin prokkiksen biisejä, keskiviikkona tanssittiin Meri-Tuulin vetämänä hiphoppia jonka jälkeen katsottiin prokkiksen tanssipuolta. Muina päivinä ollaan rämmitty ensimmäistä puoliaikaa läpi neljässä eri blokissa. Pää ihan pyörällä tästä kaikesta. Loppuviikosta luokkaamme saapui epämiellyttävä vieras, flunssa jonka, saattelemana perjantaina läpimenosta puuttui yhteensä kuusi ihmistä jotka minä replikoin siitä mistä ehdin. Sanotaanko että vähintään hauskaa ja mielenkiintoista oli.
Itsellä on ollut hieman erilainen rooli koko produktiossa jonka takia en ole osallistunut kohtausharjoutuksiin samalla tavalla kuin muut. Samalla on helpottavaa tietää oma paikkansa ja tietää, milloin alkaa kunnolla oma puskeminen esitystä kohti, samaan aikaan on jännittänyt ja ahdistanut se, että muut ovat tekemässä ja itse saisi levätä taikka työstää prokkiksen musiikkia mutta ei jotenkin pysty olemaan paikoillaan. Uskoisin että tämä johtuu siitä että nyt kun syksyn tiukka rutinoitunut aikataulu on poistunut ja tilalle on tullut ”vapaata” tuntuu ihan kummalliselta hyväksyä se että on ihan ok päästä kotiin kuudelta ja katsoa Netflixiä. Mutta aikansa kullakin. Turhaan sitä murehtimaan kun voi nauttia vapaasta vielä kun sitä riittää. Hiihtoloma taisi tulla tarpeeseen koko meidän poppoolle. Ensi viikolla hyvin levätyn loman jälkeen jaksaa taas painaa!
– Eliina Hiltunen