Junamatka Lahdesta Kuopioon 19.4.
Kesää kohti, vastahan oli talvi. Toppatakit ovat yhtäkkiä vaihtuneet ohkaisiin bombertakkeihin. Tänään seisoin farkkutakki päällä odottamassa junaa ja hikikarpalot ilmestyivät otsalleni. Hämmennyin, tuntui että talvipakkasista olisi ollut aikaa vain muutama päivä. Yhtä nopeasti on kyllä mennyt tämä vuosikin. Muistan syksyllä miten kaukaiselta ajatukselta kevätproduktion tekeminen tuntui. Nyt sekin onmennyt ohi kuin vilauksesta. Miten nopeasti voi kokonainen vuosi mennä kun saa tehdä asiaa mitä rakastaa, eli teatteria.
Ei tämä kyllä ole ollut todellakaan mitenkään helppo vuosi. Pelkästään ”harjoittelun harjoitteleminen” on ollut raskasta saati se uuden tiedon ja taidon määrän käsitteleminen. Heittäytyminen absurdin teatterin maailmaan kevätproduktiossakin oli hyvin hankalaa, varsinkin tällaiselle pikkupaikkakunnan pojalle joka on tullut tähän kouluun aivan puskista tietämättä alasta yhtään mitään. Mutta se kaikki on ollut kyllä palkitsevaa kasvukivuista huolimatta. Ainakin olen oppinut sen että ihminen voi mukautua kokonaan uuteen elämään ja että oman epävarmuuden ja tietämättömyyden voi myöntää ääneen, eikä se ole paha asia. Sitä vartenhan koulussa ollaan, jotta opitaan. Valo käsittelikin viime blogissa epävarmuutta. Se kolahti, sillä omaa epävarmuutta on tässä itsekin tullut mietittyä pitkin vuotta.
Omaa epävarmuutta ja tietämättömyyttä on silti hankala myöntää itselleen. Ei halua tuntea itseään tyhmäksi tai varsinkaan hidastaa sillä muiden työskentelyä, vaikka kaikkihan me olemme jossain vaiheessa elämäämme epävarmoja. Minulla on taipumus yrittää mukauttaa itseni neutraaliksi jos olen epävarma. Siinä vaiheessa burleskin harrastaminen ja omat psyykkiset ongelmat jäävät helposti sanomatta ääneen. Pelkää miten muut niihin reagoi, mikä on tyhmää koska kaikki nämä tekevät sinusta tai minusta juuri sen mitä olemme aidosti. Ja niihin piirteisiin muutkin ihmiset rakastuvat tai ihastuvat meissä, siihen aitouteen, niin hyvässä kuin pahassa.
Sattumalta kuulin tässä junassa istuessani takana olevan pariskunnan keskustelua. Eivät olleet kuulemma pitkään aikaan matkustaneet junassa ja ihmettelivät miten Pendolino kulkee nykyään niin nopeaa. Olivat myös katkeria kaikesta mitä tapahtuu tänä päivänä: monikulttuurisuudesta, homojen oikeuksista, siis ihan kaikesta. Olivat vihaisia miten torin laidalla olevan ”Pekan pöperön” paikalle oli avattu monikulttuurista ruokaa tarjoava ravintola. Surkuttelivat miten Suomalainen perinneruoka ”katoaa” kohta kokonaan. Ennen oli paremmin, piste.
Aikaisemmin olisin mennyt lukkoon kuullessani tuollaisen keskustelun ja olisin ruvennut mollaamaan itseäni omista valinnoista. Mutta tänään tuota keskustelua kuunnellessa mietin että miten surkeaa elämää voi ollakaan pelätessä ihan kaikkea. Ja se vasta on epävarmuutta, ettei uskalla edes intialaista ruokaa maistaa. Epävarmuus on meille ainoastaan este elää elämää ja nauttia ympärillä olevista asioista.
Haluan vain sen sanoa, että tyypit: eläkää elämää täysillä omista epävarmuuksista huolimatta. Kaikki me olemme hyvä tyyppejä, kunhan emme omilla tekemisillämme aiheuta muille fyysistä tai henkistä pahaa oloa. Elämämme on epävarmaa kuohuntaa, mutta kun elämme sen täysillä, saamme siitä kaiken irti, epävarmuudesta huolimatta.
Ohoh. Tarkoitukseni ei ollut ihan kirjoittaa tällaista tekstiä, mutta tällainen siitä sitten syntyi. Minä jatkan matkaani Kuopiota kohti ja käyn oman sooloesitykseni kimppuun. Käsittelen siinä myös epävarmuutta. Mutta kuten tiedämme siitä voi päästä irti. Epävarmalta tämänkin tekeminen tuntuu, mutta nyt alkaa tuntua siltä että epävarmuuden voi viimeinkin kääntää voitoksi.
– Jussi Korhonen