Itsereflektio harjoitusprosessista ja esityskaudesta

Harjoitusprosessista

1.1 Tanssi

Ensimmäiset tanssitunnit käynnistyivät pian koulun alkamisen jälkeen. Ne herättelivät mukavasti kehoa kommunikoimaan ja tunnistamaan itsessään luonnollisia liikeratoja. Meri-Tuuli Risbergin vetämänä opiskelijat pyörivät vuoroin maantasolla etsien yhteyttä juurevaan liikekieleen, vuoroin hyppivät ympäri salia avaten kehon erinäisiä lukkotiloja.

Melko pian pääsimme käsiksi varsinaiseen koreografiaan, joka oli osa tulevan produktion päätöskohtausta. Jo kesän aikana soittolistoille lisätty kappale Run Boy Run elokuvaohjaaja-muusikko Woodkidin tulkitsemana sai vahvistukseksi voimakkaan tanssi-ilmaisun. Opiskelijat ihmettelivät vuoroin toisiaan, vuoroin tanssinopettajan tulkintaa tulevan koreografian tiimoilta. Tästä ei tulisi selviämään muutamalla mustelmalla.

Tanssikoreografian fyysisyys laittoi pohtimaan omia liikunnallisia lukkoja. Pitkäkestoisen kilpauintiuran jo vuosia sitten päätyttyä täytyi keho uudelleen herätellä raskaiden liikkeellisten sarjojen äärelle. Viimeistään nyt oli tartuttava kiinni terveellisistä elämäntavoista, säännöllisestä venyttelystä sekä hyötyliikunnasta.

Tanssin teknillisestä haastavuudesta johtuen toistojen määrät olivat huipussaan harjoitusten käynnistyttyä. Toistojen myötä myös tanssitekniikka, kaadot, hypyt ja nostot varmistuivat ja vahvistuivat. Pian huomasi löytävänsä itsensä maasta ilman pelkoa viikkoja kestävästä lihaskivusta. Luotto omaan tekemiseen vankentui. Huomiot kehityksestä vahvistivat niin ikään motivaatiota harjoitella.

Ryhmän ohjaamiseen kulunut aika tuntui ajoittain hidastavan omaa tekemistä. Opiskelijoiden ottaessa ohjia tanssituntien sisällöstä, oma pää laski lampaita kuin huomaamatta. Joku huusi toistoa, toinen opetti vieruskaverilleen tekniikan hiomista, kolmas ravasi sali-vessa-väliä. Tunneilla keskittyminen vaati veronsa jo omasta takaa.

Ongelmavaiheistaan huolimatta koreografia saatiin koottua kokonaiseksi tanssiteokseksi viikkoja ennen esityskauden alkua. Nyt iskujen tarkkuutta ja yhdenaikaisuutta tuli terävöittää. Ylimääräinen vapaa-aika käytettiin osin hyödyksi koreografiaa harjoitellen, muutoin lukujärjestykset takasivat välttämättömät toistomäärät viikoittain.

Kurinalaisuus toistojen määrissä auttoi oman tanssillisen ilmaisun kehityksessä. Jokainen toisto varmisti tekniikkaa ja vahvisti arasti kytenyttä ryhmädynamiikkaa. Vielä tuntematon ensemble löysi ajoittain säkenöivää yhteishenkeä. Tätä tehtiinkin yhdessä. Oma kehitys- ja kasvuprosessi muuttui pian yhteisen taiteen edessä yhteiseksi päämääräksi.

Suurimmaksi haasteeksi muodostui vahvan tanssillisen ilmaisun synnyttäminen. Juokse (lue tanssi) tai kuole – mentaliteetti saavutettiinkin vasta tekniikan ja iskujen tarkentuessa. Tanssin vietäväksi uskalsi heittäytyä rohkeammin. Pilke silmäkulmassa kasvoi kasvamistaan ja säilyi aina viimeiseen harjoituskertaan asti. Näkyikö se? Se selviäisi viimeistään esityskaudella.

1.2 Laulu

Ari Niskasen johtamat lauluharjoitukset aloitettiin niin ikään nopeasti harjoituskauden startattua. Oman haasteensa ennen varsinaisen harjoituskauden alkua toi tieto tulevan produktion ulkomaankielisestä kappaleesta. Venäjän kielellä esitettävä kirkkoveisu saattaisi jännittää kielitaidottomia. Haasteeseen oli kuitenkin helppo vastata, kun kielitaitoinen opettaja johti kuoroharjoituksia.

Produktion ensemble jaettiin stemmoihin. Omat taitoni tiedostaen, bassojen matalat äänialat tuntuivat tarpeeksi haasteellisilta. Nuottien ja melodian opettelu oli enää itsestään kiinni.

Pitkin harjoituskautta lauloimme Rashanovin Vigiliaa ja hiljalleen oman osuuden tarkkuus tuntui juurtuvan lihasmuistiin. Erinäiset taukoajat pyrittiin mahdollisuuksien mukaan hyödyntämään kertaamisella. Laulua saatettiin parhaimmillaan veisata kymmeniä kertoja päivässä – omassa huoneessa viimeistään.

Oman äänen löytämiseen kului pitkä syksy. Kuoro- ja yksinlaulu edesauttoivat äänen kehittymisessä. Välitavoitteet motivoivat tekemistä myös produktion parissa. Laulutekniikan kehittyessä myös itsevarmuus ilmaisussa saattoi kasvaa.

Harmoniat ja äänien yhtenäinen sointi tuottivat suurimmat haasteet harjoituskaudella. Kuinka saada suurehko ensemble soimaan teoksen arvoisesti? Laulun painoarvo alkukohtauksessa toi harjoitusvaiheeseen oman lisänsä. Kurinalaisuuteen tälläkin osa-alueella oli kyettävä. Tarkkuus ja iskut oli vietävä äärimmilleen. Harmonia oli löydyttävä.

Ennen esityskauden alkua olo oli varma – oman osuuden kohdalta, mutta myös yhteisen harmonian puolesta. Tietynlainen jännitys siirtyi alkukohtausta edeltäneeseen rituaaliin. Kestääkö ääni kuuman ja kylmän ilman vuorottelua? Pysyykö laulutekniikka tarkkana pakkasasteisessa juhlasalissa?

1.3 Alkukohtaus

Alkukohtauksen sisältö harjoituskauden alussa oli vielä epäselvä. Hautajaiset – jotain rytmillistä? Hengellistä ilakointia? Yliluonnollisen ylistämistä? Ohjaaja Misa Palanderin vision vielä muodostuessa, lähdimme tutkimaan kohtauksen mahdollisuuksia rytmillisin keinoin. Harjoituksissa tarkoitus oli rakentaa musiikillinen teos erinäisten soitinten ja oman kehon äänien avulla.

Alkukantainen, rytmillinen kommunikointi vaati muiden kuuntelemista. Ympäröivän musiikkiraidan komppaaminen ja jalostaminen tuntuivat aluksi vaikealta, mutta toistokertojen myötä arkaluontoisesta tekemisestä muodostui rohkeaa ja kokeilevaa musisointia. Rytmisoittimeen pystyi tarttumaan, jos siltä tuntui. Kädet ja jalat löivät niin ikään tahtia. Ta-tam.

Myöhemmin alkukohtaus sai uudenlaisia suunnanmuutoksia, kun alkukantaiseen liikekieleen ja musisointiin haluttiin tuoda vastapainoksi koreografiaa ja riisutumpaa äänimaisemaa. Vähitellen ensimmäisistä aihioista siirryttiin enemmän strukturoituun ja harkitumpaan kokonaisuuteen, jossa hautajaisten tunnelma saatiin toimivampaan muotoon. Improvisoinnin vara kaventui, mikä osaltaan helpotti kokonaisuuden hahmottamista ja oman tekemisen varmentumista.

Alkukohtauksen vahva tunnelma ja musiikki toivat tekemiseen oman lisänsä jo harjoituskaudella. Suu oli tarkoituksella auki. Katse oli tarkoituksella tyhjänoloinen. Intensiteetti eli ja kasvoi kohtauksen edetessä. Odottava pohjavire antoi rauhan myös tekemiselle. Maitokarahvin kanssa saattaisi kulkea rauhassa yleisön katseiden alla. Viimeinen vaahtopää valuisi suuhun. Röyhkeä silmänisku ja takaisin muotoon. Kohta se tulisi. Ei ollut hätää.

Varsinaisen haasteen alkukohtaukseen toi sen logistiset vaatimukset, esityksen alkua edeltänyt saunahetki sekä voimakkaan läsnäolon ylläpitäminen maksimiinsa venytetyssä koreografiassa. Kuka ilmoittaa saunaan, kun esitys alkaa? Kuinka monta minuuttia ennen täytyy saunoa? Avata ääntä? Juoda vettä? Erinäiset pienet hiottavat tuntuivat harjoituskauden edetessä kuitenkin silottuvan ja rubiikinomaisen kyhäelmän palat loksahdella paikoilleen. Ensi-iltaan oli vielä hetki aikaa.

Pieniä lisäyksiä ja muutoksia muodon suhteen koettiin vielä päiviä ennen ensi-iltaa. Pieni epävarmuus hiipi ajatuksiin. Muistanko varmasti kaiken? Myös toistojen määrä tanssiin ja lauluun verraten oli varsin suppea. Toisaalta perusteltu ja riittävä. Alkukohtauksen rytmi ja iskut iskostuivat kuitenkin lopulta lihasmuistiin John Powellin The Bourne Idenityn pauhatessa viimeisiä harjoituskertojaan juhlasalissa.

1.4 Huone

Huoneiden suunnittelu alkoi heti Henri Tuulasjärven taiteilemat käsikirjoitukset saatuamme. Lukuharjoituksissa kävimme teoksen ja kohtausten sisältöä tarkemmin läpi. Kohtausten käsikirjoitusten pohjalta tuli valikoida itseään koskettaneet pätkät seuraavaa päivää varten. Ohjaajan visio huoneiden teemoista ja hahmoista alkoi selkeytyä. Ehdotukset palloilivat niin tekstilähtöisinä kuin muuten vain ajankohtaisina ideoina. Tämä voisi sitä ja tätä.

Ensimmäisten yhteisten ryhmäkeskusteluhetkien myötä sivuutimme teoksen päähenkilöä. Millainen on Äidin oma poika, Raskolnikov? Tuntui järkevältä myös rakentaa omaa henkilöhahmo ohjaajan ajatusten ja muiden visioitujen kohtausten kautta. Epämääräisiin mielikuviin huoneen asukista oli vielä vaikeaa tarttua. Ei ollut aavistustakaan, millainen Raskolnikov omassa huoneessa saattoi asustaa.

Tekstin opiskelun myötä epätoivoinen pyrkimys, ei mihinkään, alkoi löytää suuntansa. Oman tekemisen päämäärät selkeytyivät, kun ohjaajatroikka (apulaisohjaajat Milla Kuikka ja Emma Mattila sekä Palander) vieraili huoneharjoituksissa. Ideat, joista oli salaakin haaveillut, saivat vastakaikua ja kannustusta. Kaikkea ei voinut saada ja löysien karsiminen auttoi perustoiminnan rakentumisessa. Ymmärrys siitä, mitä huoneessa oikeastaan teki, kirkastui.

Luotto ohjaajatroikkaan jatkoi kasvamistaan prosessin edetessä ja hiljalleen yhteinen kieli alkoi muodostua. Huoneessa oli turvallista harjoitella, kun ohjaajan ja näyttelijän väliset visiot ja idearaakileet yhdistyivät. Itseään jopa osasi ohjata. Myös ohjaajan luottamus valoi uskoa itsenäisen harjoitteluprosessin aikana. Kun kehykset olivat selkeät, oli tekeminen välittömästi vaivattomampaa.

Itsenäinen harjoitteluprosessi jatkui. Kurinalainen tekstin opettelu takasi sen, että toistojen määrää pystyttiin harjoituskerroilla maksimoimaan. Toiminnallisia ehdotuksia pystyttiin läpikäymään ja toteuttamaan ahkerammin. Tunnetilojen varioinneilla onnistuttiin leikkimään. Pohjatyöt oli huolella tehty. Nyt oli aika luoda tekstin ympärille uskottava maailma.

Huoneen visuaalisen ilmeen toteuttaminen ohjaajan ideoiden pohjalta tuntui vaivattomalta. Maailma näytti istuvan hyvin teoksen kokonaisuuteen. Huone jatkoi muodonmuutostaan ensi-illan lähestyessä ja pian lavastus tuntui kasvaneen osaksi huoneen todellista luonnetta. Tuntui, että raja oman huoneen ja lavastuksen välillä hiljalleen hämärtyi.

Huoneiden käyttö kohtauksissa oli vähintäänkin rohkeaa. Jo harjoitusvaiheessa huomasin kyseenalaistavani ajatusta logististen toimivuuksien ja huoneiden koon takia. Miten kuljetan katsojat ylimpään kerrokseen asti? Entä jos en hallitsekaan kohtausta huoneessani? Kohtauksen eriskummallinen lähtökohta toisaalta houkutti ja kiinnosti. Nyt oltiin erilaisen äärellä. Tästä tulisi jotain todella erityistä.

Harjoituskaudesta erityisen teki myös se, että suoran ja säännöllisen palautteen saaminen vaihteli prosessin aikana. Itsenäinen vastuu ja sen merkitys kasvoi harjoituskauden edetessä. Ohjaajan kahdenkeskeisen harjoitusajan rajoittuessa erinäiset turhaumat nousivat usein pintaan. Osaanko nyt varmasti? Kysymykset sumensivat ajoittain omaa tekemistä ja ohjasivat vääränlaisten ratkaisujen äärelle, jotka ohjaaja myöhemmin uudelleen visioi.

Suhde omaan henkilöhahmoon ohjasi huomattavasti tekemistä huoneessa. Miten Rodja puhuu? Istuu? Katsoo? Hahmon kautta myös huoneen muu sisältö siirtyi kyseenalaistettavaksi. Rodjan täytyi oikeasti asua näiden seinien sisällä. Rodjan on oikeasti täytynyt jo asua näiden seinien sisällä. Huoneen täytyy oikeasti kuvastaa Rodjaa ja perustella henkilöhahmon syyllisyyden ja pyhyyden teemoja.

Uskottavan kohtauksen luomiseen vaadittiin myös tietynlaista näyttelijäntyöllistä laatua. Täytyi uskottavasti olla oma itsensä, jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja kyseenalaistaisi kohtauksen todenmukaisuutta. Oli tärkeää olla läsnä ja lähellä. Kaverina huoneessa, jossa näyttelemisen sijaan oleskeltiin ja keskusteltiin. Runomuodosta tuli osata irtautua.

Käsikirjoituksen runomuoto ei toisaalta koskaan pelottanut. Oman kirjoitustaustan johdosta tekstiä osasi lähestyä tietynlaisella varmuudella. Runomuodon puhekielisyys niin ikään helpotti sen asettumista suuhun ja mieleen. Huoneen Rodja oikeasti puhui näin. Luonteva puherytmi löytyi nopeasti.

Tekstin sisällön merkitys kasvoi prosessin myötä. Kosketuspinnat tuntuivat yllättäen omakohtaisilta. Käsikirjoitus puhutteli ajankohtaisuudessaan. Tämä helpotti osakseen tunteen siirtämistä kohtaukseen harjoitusvaiheessa. Ajoittain jopa liiankin hyvin. Balanssi omien ja Rodjan tunteiden välillä oli löydettävä, jotta esityskaudesta ei kasvaisi valtavan raskasta. Oli harjoiteltava ja osattava erottaa.

Arjen ja produktion erottaminen muodostui usein vaikeaksi. Kun huoneella oli kaksi käyttötarkoitusta, tuntuivat todellisuudet ajoittain sekoittuvan. Produktio seurasi taudin lailla kaikkialle. Ruokakaupassa soinut Sian Chandelier säikäytti. Kadulla ohikulkeneet polkkatukat tuntuivat katsovan merkitsevästi. Todellisuuksien rajamaastosta syntyi yhtäkkiä syväpohjainen suo, joka imi monesti sisäänsä.

Ensi-illan lähestyessä ajatukset kuitenkin kuin itsestään tai toisen olkapään kautta löysivät tasapainoisemman tilan. Kaikki alkoi olla valmista, hiljalleen myös oma vireystila. Harjoituskausi näyttäisi tuloksensa pian ovien avautuessa satapäiselle yleisölle syksyn ajan. Kevyt jännitys valtasi mielen. Nytkö se on valmis esitettäväksi? Toimiiko logistiikka? Valot, äänet, vaihdot?

Ennen varsinaista ensi-iltaa käydyt läpimenot auttoivat valamaan toivoa koko paketin toimivuudesta. Oman huoneen aikakäsitys varmistui teatteriykkösten vieraillessa harjoituksissa. Olo oli huoleton ja varma. Tunteikas ja odottava. Ensimmäinen ensi-ilta. Ensimmäinen tämän luokan produktio. Ensimmäinen askel juhlasaliin. Valot ja musiikki. Käy!

2.3 Alkukohtaus

Alkukohtauksen tunnelma muuttui selvästi esityskauden pyörähdettyä käyntiin. Yleisön läsnäolo toi ilmaan välittömästi tarkkuuden ja vahvan ilmaisun tavoittelua. Jännityksestä huolimatta valppaus kohtauksessa säilyi läpi esityskauden. Katsojien silmien alla tekemisestä tuli merkityksellistä ja tärkeää. Esityksen tunnelma tuli määrittää oitis alkukohtauksen aikana. Kohtauksen merkitys kokonaisuuden osalta kasvatti halua onnistua.

Ensemblenä esittäytyminen tuntui tärkeältä. Alkukohtauksen yhdenaikaisuutta, toisaalta persoonallista otetta tuli korostaa. Jokainen Rodja oli erilainen. Jokaisen Rodjan liikekieli erosi toisistaan. Ensemblen monimuotoisuudesta huolimatta myös tekniset yhdenaikaisuudet tuli toteuttaa laadukkaasti. Musiikkiraidan pauhatessa juhlasalissa, iskuihin oli mentävä tarkasti ja tunteella.

Harjoituskauteen verraten tärkeää oli myös löytää henkilöhahmonsa ennen alkukohtaukseen siirtymistä. Huoneen Rodjan liikekieli tuli tunnistaa jo alkukohtauksessa. Itsenäinen valmistautuminen, rutiini esityskaudella nousi suureen arvoon, kun esityskerrat lisääntyivät. Oli helppoa astua lavalle, kun tiesi mitä oli tekemässä. Kun tiesi, kuka lavalle on astumassa.

Harha-askeleetkaan eivät hidastaneet esityskautta. Pienimuotoisen tapaturman johdosta ryhmän vastuu tekemisessä nousi uudenlaiseen valoon. Mitä tehdä, kun kaikki ei menekään suunnitelmien mukaisesti? Tämän jälkeen monet logistiset kommervenkit tuntuivat yllättävän vaivattomilta oikoa. Ylimääräisten tai vajaiden minuuttien kanssa osattiin olla. Kokonaisuuden hallitseminen helpottui. Logistiikka oli hiomista vaille priimaa.

Kurinalaisuutta ja kuuntelemista vaatinut alkukohtaus tuli säilyttää eheänä läpi esityskauden. Iskuihin oli vastattava tasavahvalla intensiteetillä, vaikka ne olisivatkin iskostuneet vahvasti alitajuntaan. Pienenkään päänsisäiseen harhailuun ei ollut varaa. Tyhjänkin katseen takaa tuli löytää tarkka fokus. Ajatus tuli säilyttää toistojenkin turruttaessa.

Jokainen toisto toisaalta oli varsin erilainen. Näin ollen suoranaista turtumista ei koskaan tapahtunut. Kohtauksen ulkopuoliset vaikeudet tai ongelmat eivät tuntuneet ajankohtaisilta. Jokaisen toiston uusi luonne herätti omassa tekemisessä uudenlaisen vaihteen. Lähestymistavoilla pystyi leikkimään, kuitenkin pysyen kohtauksen päämäärän äärellä. Näyttelijäntyötä pystyi tarkentamaan, jopa liiallisuuksiin. Hengitysrytmiä onnistui hallitsemaan vaivattomasti. Kohtauksesta syntyi eräänlainen arvaamaton leikki, jossa omat näyttelijäntyölliset välineet pääsivät tarkastelun alle. Mitä saisi tänään olla? Ja ko-nee! Bo-goo-roo-dit-see!

2.4 Huone

Niin ikään huoneesta muodostui arvaamattoman leikin kulissi, jossa mitä ihmeellisimmät kohtaamiset ottivat paikkansa. Harjoituskauden läpimenot tuskin valmistivat koskaan tarpeeksi tuntemattomia katsojia varten. Henkinen kantti ja luotto omaa huonetta kohtaan joutuivat välittömään testiin. Erinäiset kauhuskenaariot kulkivat ajatuksenjuoksussa vahvasti mukana. Mieli oli äärimmäiseen herkkyyteen viritettynä.

Kohtaamiset ylipäätään tuntuivat merkityksellisiltä ja aidoilta. Osaksi tähän vaikutti huoneen ohjauksellinen toimivuus. Oli helppoa tehdä hyvin rakennettujen raamien sisällä. Turvaa tekemiseen toivat myös tietoisuus omasta osaamisesta sekä rankasta harjoituskaudesta. Tuntui tärkeältä onnistua, toisaalta näyttää harjoituskauteen vuodatetut hikipisarat, viimeistäkään unohtamatta. Lopputuloksen tuli yllättää ja hämmästyttää. Toisaalta yrittää ei saanut koskaan liikaa.

Jotta katsojan ja näyttelijän välinen kohtaaminen saatiin mahdollisimman luonnolliseksi, tuli huoneessa oleilun olla välitöntä ja helppoa. Katsojia tuli kohdella hellästi ja rauhallisesti. Herkkää mielentilaa tuli silittää ja vakuuttaa. Ei saanut pelotella tai turhaan tökkiä. Ensin oli ansaittava luotto. Ensin oli tehtävä tuttavuutta.

Erityisesti esityskauden alussa katsojien tunteisiin oli vaikea olla samaistumatta. Herkistyin, ilahduin, vihastuin, loukkaannuin, pelkäsin, petyin. Sisäinen Rodja eli vahvasti tekemisessä. Objektiivinen näyttelijäntyöllisen laadun tarkasteleminen tuntui haasteelliselta. Epäonnistumisen tunteet olivat vahvimmillaan, kun Rodja ei saavuttanut toivomiaan reaktioita katsojassaan. Mitä tein väärin? Yliempaattisuus ja itsekriittisyys heikensivät tekemistä. Oli vaikeaa erottaa Rodjan tunteita omista.

Hiljalleen esityskauden edetessä omien tunteiden ja Rodjan sielumaiseman erottaminen helpottui. Näyttelijäntyölliset harjoitteet vahvistivat objektiivisempaa tarkastelua huonekohtauksessa. Jokainen katsojakokemus olisi erilainen. Jokainen huonekohtaus olisi erilainen. Oma suhtautuminen muuttuvaan, alati elävään kohtaukseen tuli hyväksyä. Kaikkia naruja ei voinut yhtä aikaan pidellä. Osasta oli päästettävä irti.

Tilanteen eläminen läpi esityskauden muuttui hiljalleen mielekkääksi. Pelko ja jännitys vaihtuivat innokkaaksi odotukseksi. Kuka on seuraava vieras? Kenen kanssa pääsen jakamaan tämän ainutlaatuisen kokemuksen? Kohtaamisten painoarvo kasvoi esitysten edetessä. Tuntui tärkeältä löytää yhteys katsojaan, toisaalta siitä ei ottanut enää paineita.

Henkinen prosessi ylipäätään oli valtava läpi produktion. Jo esityskaudella erinäiset tilanteet huoneessa laittoivat pohtimaan elämää ja arvoja. Huoneen teemat kyseenalaistivat suhdettani politiikkaan, uskontoon, rakkauteen, menetykseen ja toivoon. Mikä on lopulta elämässä tärkeää? Millaista on tärkeältä tuntuva elämä? Esityskaudella ajatuksiin oli huomattavasti helpompi tarttua. Rodjan ajatusmaailmaa pystyi ja osasi peilata omaan vastaavaan.

Hienovarainen leikki katsojan ja näyttelijän välillä viritettiin äärimmilleen. Katsojan lukeminen muuttui helpoksi. Tukostiloja osasi avata ja suoristaa. Katsojan onnistui viemään omien mukavuusrajojen molemmin puolin. Kohtaaminen muuttui yllättäen terapiaksi. Terapia muuttui yllättäviksi teoiksi. Joku tarttui vodkapulloon viipyilemättä. Toinen makasi sängyssä jo paljon ennen pyytämistä. Huoneessa käytiin oikeaa, käsikirjoittamatonta dialogia.

Kurinalaisuus omassa tekemisessä säilyi kuitenkin aivan esityskauden loppuun asti. Teksti valui samanlaisena suusta viimeiseen vetoon asti. Toiminta muuttui tavaksi. Kyynel valui silmäkulmasta kuin huomaamatta. Kohtaus pysähtyi saman lauseen alkuun. Täydellisen eksaktiuden kanssa leikkiminen toi välitöntä nautintoa. Onnistunut kohtaus oli teknillinen toisinto edellisestä. Aina ei tarvinnut tuntea suuria. Suurien ilmentäminen oli riittävästi. Omien tunteiden toissijaisuus helpotti produktion loppuun asti saattamista.

Kun esitys muuttui eräänlaisesta projektista muutaman kuukauden säännölliseksi työksi, varmistutti se tekemisenhalua entisestään. Kunnioitus ja kiitos tuli ansaita työryhmässä. Turhaan perseilyyn ei ollut enää varaa. Myöhästyminen ei tullut kuuloonkaan. Oma suhtautuminen tiukkoihin aikatauluihin ja sääntöihin vahvistui. Ajoittainen epäkunnioitettava käytös esityskaudella loukkasi ja vihastutti. Kun kerran tehdään, miksei tehdä kunnolla? Oma työmoraali muistutti uintiajoista ja sen aikaisista saavutuksista.

Huonojen päivien ja henkilökohtaisten ongelmien tunnistaminen ja huomioiminen produktion aikana helpottivat esityskauden prosessia. Kahden tunnin ajan oli oltava ammattimainen, mitä se sitten tarkoittikaan. Oman käytöksen tutkiminen esityskaudella varmisti oman identiteetin kehittymistä. Miten käyttäydyn paineen alla? Millaisiin suorituksiin yllän paineistetuissa tilanteissa?

Teos tuntui hiljalleen kasvavan henkiseksi merkkipaaluksi. Huoneen tapahtuvat muuttivat käsitystä itsestä. Millainen ihminen syyllisyyden riepotteleman Rodjan takana asustaa? Kuka oikeasti olen?